Tahroja paperilla: Kuka puolustaisi Palestiinaa ja muita pieniä kansakuntia?

Suomi kuuluu pienten valtioiden sarjaan, jolle itsenäisyys, kansallinen turvallisuus tai olemassaolo eivät ole itsestäänselvyyksiä. Siksi meidän on tuettava Palestiinan ja Kosovon kaltaisia valtioita, jotka taistelevat olemassaolostaan. Pienten kansakuntien on pidettävä yhtä. Muuten elämme suurvaltojen hallitsemassa anarkiassa, jossa pienille ei ole elinsijaa.

Alkuvuodesta luin Pajtim Statovcin (2024) ”Kun lehmä synnyttää yöllä”, joka kertoo suomenkosovolaisen kirjailijan elämästä kahden kulttuurin – Suomen ja Kosovon välillä sekä sodan jättämistä arvista myöhempiin sukupolviin. Nyt olen saamassa loppuun Irene Zidanin (2024)”Isäni appelsiinikukkien maasta”, joka kertoo suomenpalestiinalaisen toimittajan elämästä kahden kulttuurin – Suomen ja Palestiinan välillä sekä sodan jättämistä arvista myöhempiin sukupolviin.

Kuten jo esittelyteksteistä voi huomata, on kirjoilla paljon yhteistä. Kummassakin päähenkilönä on kahden kulttuurin välissä eläneestä, mutta Suomeen juurtuneesta henkilöstä, joka kamppailee oman identiteettinsä ja sodan jättämien sukupolvitraumojen kanssa. Kummankin kirjan voi tulkita myös omaelämänkerralliseksi, sillä sekä Zidan että Statovci ovat kahden kulttuurin kasvatteja: Zidan suomenpalestiinalainen ja Statovci suomenkosovolainen.

Kirjoja yhdistää myös se, että kummankin päähenkilön toinen kotimaa on maa, joka on joutunut riiston, sorron ja sodan turmelemaksi.

Kumpikin kirja kuuluu ehdottomasti viime vuosien parhaimpiin lukemiini kirjoihin. Ne kertovat kaunistelematta tunteista, joita yhteiskunnassa esiintyvä rasismi ja vaikeudet asettua tiettyyn muottiin, tiettyyn kulttuuriin, herättävät. Etenkin Statovcin teos on paikoitellen hengästyttävää, jopa ahdistuttavaa luettavaa, mikä tekee siitä teoksen, jota ei malta laskea kädestään. Samalla kumpikin kirja paljastaa, miten ennakkoluulojen sävyttämä yhteiskuntamme edelleen on.

Olen aina tuntenut jotain selittämätöntä yhteyttä niin Palestiinaan kuin Kosovoon. Tämä siitä huolimatta, että tunnen kummankin maan kulttuuria erittäin heikosti. Ehkä se johtuu lapsena nähdyistä uutisista, joissa Palestiinan silloinen presidentti Jasser Arafat vaatii rauhaa kansalleen. Tai siitä, että kotona boikotoitiin israelilaisia appelsiineja Valtion tekemien toimien takia. Tai ehkä se johtuu puolituttujen perheenisistä, jotka toimivat Kosovossa rauhanturvaajina. Tai Perparim Hetemajista, joka toi valoa Huuhkajiin silloin kun joukkue tarpoi suossa.

Tai ehkä se johtuu Suomen, Palestiinan ja Kosovon välisestä sielunyhteydestä. Kaikki kolme maata ovat joutuneet taistelemaan olemassaolostaan. Olemme pieniä kansakuntia, joita isommat haluavat hallita.

Palestiinassa kyse ei ole enää edes hallitsemisesta vaan totaalisesta kansanmurhasta. Niin aktivistit kuin tutkijat ovat vaatineet Suomen poliittista johtoa tuomitsemaan Israelin toimet, tunnustamaan Palestiinan valtio ja osallistumaan Israelin painostamiseen sotarikosten lopettamiseksi. Tämä on täysin Suomen linjan mukaista, sillä Suomi on perinteisesti kannattanut kahden valtion ratkaisua ja sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, joka on pienten kansakuntien tuki ja turva suurvaltojen mielivallalta.

Venäjän kohdalla sääntöpohjaista maailmanjärjestystä noudatettiin ja painostuskeinoihin ryhdyttiin. Israelin kohdalla näin ei ole käynyt. Ei siitä huolimatta, että Israel on estänyt ruoka- ja lääkekuljetukset yli kahden kuukauden ajan Gazaan. Ei siitä huolimatta, että Israel tappoi viime vuonna yli 14 000 lasta. Eikä siksi, että Gazan saarto ajaa vastasyntyneet ja äidit hengenvaaraan.

Vaikka olen aina tuntenut sympatiaa niin Palestiinaa kuin Kosovoa kohtaan, en ole ollut järin äänekäs asiassa. Sosiaalisessa mediassa meuhkaaminen tuntuu hyttysen ininältä. Mitä yksi somepostaus voi muuttaa, kun kauheudet tuolla jossain tapahtuvat kaukana meistä?

Jokainen, joka on nukkunut hyttysen kanssa samassa huoneessa, kuitenkin tietää, että jossain vaiheessa hyttysen ininäkin alkaa ärsyttämään. Entä sitten kun niitä hyttysiä on tuhansia tai miljoonia? Se vasta ärsyttävää onkin.

Meidän suomalaisten tulee puolustaa tarmokkaammin pienten kansakuntien oikeuksia. Olemmehan sellainen itsekin.

Tahroja paperilla on blogisarja, jossa ihmettelen, kummeksun ja pohdiskelen yhteiskunnallisia aiheita ja ilmiöitä.